—Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla.

Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia. Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut, vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan.

Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa!

Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei kukaan selvää saanut.

Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla odotuksella katsottiin joka liikettä.

Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä, jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi liikkeelle.

Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa.

—Joo, kohta ollaan tiellä!

Niin oltiinkin.

Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat kivenkuoppaan roskineen päivineen.