Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli!
Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti, niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin.
Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös.
Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin, kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa.
Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se kangas.
Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana.
Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi.
Hän poikkesi tieltä metsään.
Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku marjakin aina siellä täällä.
Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain!