Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että toisilla oli vaiva pysyä jälessä.

He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei ainoata pensastakaan.

Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken.

Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko, mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi!

Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan tielle, ja mennään entisille marikoille!

Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille.

Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko, mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän jää tänne ijäksi!

—Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta.

—Olemmeko eksyneet?

—Olemme…