—No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin.
Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien.
Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti.
Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa, varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla.
Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli lähdettykin.
—Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin.
Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai!
Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät, että ehkä isämeitä on kaikista paras.
Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään.
Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään.
Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille.
—En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja rupesi itkemään.