Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään.
—Voi, älkää jättäkö minua!…
Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita poikia, joitten äänen myöskin tunsivat!
—Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä.
Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä kohden.
—Mikä tuolla Ullalla on?
Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin kotia.
—Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat.
Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä!
Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen: