—Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa.

Kuului laulua, Raution Kallen ääni!

Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet. Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin tulee se!

Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta kerrassaan.

Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin.

He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa!

—Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy.

—Voi, voi Ulla sinua!

Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet kolhineet siihen lysmyyn.

—Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan.