Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä.
Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia.
Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt.
Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa?
Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään… Sarkkisen kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla… Olisi niin hauska, ettei koskaan ennen ole ollut.
Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi… Kun tulisi Sarkkisen täti, niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla…
Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo…
Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat leikkeihinsä… Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa…
Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla:
—Joko on loppunut?