Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä:
Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän kartanolla leikkineet.
Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut.
—Ei ole ollut.
Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä…
—Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä.
Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla.
Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä. Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina. Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä.
Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi Nanna:
—En minä tahdo kuolla.