Täti siveli Nannan poskia ja sanoi:

—Ei pieni ystäväni kuolekaan.

Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli niin hauska!…

Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu?

Sormet huusivat:

—Tytöt, tytöt! Nanna tulee!

Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä…

Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat sormille:

—Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua!

Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa…