Produced by Tapio Riikonen
LAPSUUTENI MUISTOJA
Kirj.
Teuvo Pakkala
Otava, Helsinki, 1921.
Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.
Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta silloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on vielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi siitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja—jos olisi niinkuin sekin ehdoksi panna—tekisi pienen lahjoituksen vaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni jotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi kunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!
—Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me menemme pallille!
Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut äänen kehotusta!
—Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.