Toverini olivat yhä lyömässä seinärahaa. Molemmat olivat kontallaan maassa, Jaakko koetti pingottaa vaaksaansa yltämään toisesta »kuprusta» toiseen.
—Ottaa se! tuumaili Jaakko.
—Ei ota. Hevonen heinähäkin kanssa raosta pääsisi! väitti Antti.—
Tule sinäkin, Kalle, katsomaan vieraanmiehen puolesta.
—Ottaa se, vakuutin, katseltuani tarkkaan.
—Vaan lyö Jaakko uudestaan! Se äsken kun löit, kävi minun jalkaani ja siitä kirposi tuohon lähelle.
—Raskin minä lyödä. Totuus tuopi ja vääryys viepi! arveli Jaakko, otti maasta kuprunsa ja löi.—Kilahti ja ottaa!—se on kaksi. En ole enään kuin kymmenen velkaa sinulle. Kahdessakymmenessäkö se jo oli!
—Niin.—Heitetään jo pois! esitteli Antti huomatessaan, että onnensa pyörä oli kääntynyt.
—Ei heitetä, sanoi Jänes-Jussi! Lyödään vielä vähän aikaa, niin minä pääsen selväksi!
—En minä viitsi enään.
—No, kun ei niin ei, rukoilemme ei. Napit saat vasta, minulla ei ole nyt muassani.