—Kipeänä? Käy istumaan Kalle! Onko hän huononakin?
—On. Hän hourailee myötäänsä.
—Herra Jeesus hyvästi siunatkoon! Onko hän jo kauankin ollut?
—On kai hän jo muutamia viikkoja.
—Mhy! hynkäsi hän katsahtaessaan mieheensä, joka tuli kuuntelemaan keskusteluamme.—Olen käennyt ja käennyt käydä siellä teillä, vaan kun sitä on tuota työtä ja hommaa, niin eihän sitä kerkiäisi, eikä tahdo päästä liikkeelle senkään vertaa. Hyöriessä ja pyöriessä tuossa työn kimpussa livahtaa aika niin pian, että. Olenpa joskus mielessä ajatellut, mikä mahtaa syynä olla kun hänkään ei ole täällä käynyt. Viimeksi oli hän täällä Väinöä ristittäessä ja siitä nyt on kuukausi aikaa—eikö niin Juhani?
Miehensä nyökäytti päätään.
—Et suinkaan ole syönyt vielä puolista Kalle? Tulepa nyt meidän kanssamme ruoalle!
Puolisen söin täällä isännän, emännän ja heidän pienen tyttärensä kanssa samassa pöydässä. Syödessämme kyseli isäntä ja emäntä vuoroon tilaamme, onko lääkäri käynyt, kuka on hoitanut äitiä, onko ketä käynyt siellä, onko meillä ruokaa j.n.e.
—Herra isä armahtakoon! emäntä sydämellisesti päivitteli kuullessaan, ettei sisareni enkä minä ollut saanut ruokaa sitten eilen puolilta päivin ja pieni veljeni saanut tyytyä iltasella pieneen leivän palaan. —Toteen on rikkaita sukulaisia! lausui hän kääntyen miehensä puoleen.
Päästyämme ruoalta käski emäntä mennä minun kotia suoraan ja viedä terveisiä, että hän tulee siellä käymään.