Puhuttu ja päätetty. Aikomuksessa kohta yhtyä läksimme kumpikin kotiamme astumaan ja Antti lauloi mennessään:
Kirjotin kirjan keisarille, toisen tuomarille, rallalilaa.
Meillä oli suutarinemäntä ja talonemäntä vieraina. Äitini oli jo siihen määrään parantunut että hän taisi vähin erin puhella heidän kanssaan.
—Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, jota olette osottaneet lapsi raukkojani ja minua kohtaan! lausui äitini emännille.
—Hyvä Maria, olemmehan vaan koettaneet täyttää velvollisuuttamme lähimmäistämme kohtaan, sen mukaan kuin olemme voineet, vastasi suutarinemäntä.
—En tahdo sanoa, että olisin teille ristiksi ja vastukseksi, sillä uskon että auttavaisuutenne on lähtenyt kristillisestä velvollisuudentunnostanne ja hyvästä sydämestänne, vaan sanon että suurta uhraavaisuutta olette osottaneet. En voi palkita teitä täydelleen omilla voimillani, vaan kaikkivaltias siunatkoon teille hyvyytenne.
Sukulaistalon piika astui huoneeseemme.
—Hyvää päivää! Kun oli muutakin kaupungilla käymistä, niin käski meidän rouva pistäytyä minun samalla täälläkin sanomassa, että tulevana tiistaina ei Marian ja Kallen tarvitsekaan tulla puoliselle. Hän oli unhottanut sanoa siitä Marialle. Meillä on häät silloin, niin ei kuulemma passaa.
—Kuka sieltä naidaan? kysyi talonemäntä.
—Lotta röökynä, vastasi piika.