—Onhan niitä kyllä, vaan mihin niistä on! Minun niskoillanihan ne on kaikki tehtävät.
—Tuota, tuota, tuokkuraista—onkoon se Ursinin patruuni hyvä miehekseen? kysyi talonemäntä.
—Vieläkö mitä! vastasi piika.—Jos minä olisin Lotta röökynä, niin ennen ottaisin vaikka vieron suden kuin hänen! Sitten alkoi hän luetella sulhasmiehen vikoja, joita kuulusti olevan kosolta.—Hän on niin ylppiäskin, ettei koskaan sano minullekaan hyvää päivää! Kihlauksen kertoi hän myös juurta jaksain ja jatkoksi mainitsi monta monituista perheen salaisuutta, jotka hän näytti tietävän tarkemmin kuin almanakka kuun nousemisen ja laskemisen kesäkuukausina, jolloin kirkkaat yöt himmentävät sen valon.—Ei, minulla on jo kiire, lausui hän vihdoin.—Hyvästi!
Vaan kiire alkoi minullakin olla. Pyysin talonemännältä suurenpuoleista vasua lainaan, johon keräisin luita.
—Mitä sinä luista keräät? kysyi hän.
—Niitä ostetaan.
—Kuka niitä ostaa?
—Kyllä niitä jotkut kuulemma ostavat ja jauhattavat niistä jauhoja, joita käyttävät pellolle lannaksi, virkkoi suutarinemäntä.
—Vai niin. Mene ja käske Katrin antaa, on kai siellä semmoisia vasuja.
Antti asui äitineen muutamassa pienessä saunassa, jota ei enään käytetty kylpyyn, sillä puusaunojen käyttäminen kaupungissa oli kielletty. Vanha ja kivulias eukko oli jo Antin äiti, eikä hänestä ollut enään minkään työn tekijää. Isänsä oli jo muutamia vuosia sitten muuttanut manalan majoille. Alkuaan olivat he olleet mökkiläisinä eräällä tilalla lähellä kaupunkia. Silloin Aho oli raatanut mökkinsä ympärille viljamaata, mihin taisi kylvää ohria ja potaattia sekä jonkun vähän ruistakin. Kun taloon sai aina tehdyksi päivätyönsä mökin vuokrasta, käytti hän kesällä muun ajan ojankaivuun talollisille, ja ansaitsi sillä rahaa, millä sai sitten ostetuksi heiniä talven varaksi lehmälleen. Talviseen aikaan hän teki työkseen juurivakkasia, pärevasuja, suksia, korvoja ja muuta semmoista kaupaksi käypää puukalua, jotka hän kuletteli kaupunkiin ja vaihtoi rahaksi. Sai hän näin aina »puistetuksi muutamia pennejä», jotta kykeni viemään kotiaan lihanaulan, suolakapan, ryynileiviskän ja erään kerran jonkun puolinaulasen kahviakin »juhlapäivän kunniaksi». Mikä penni kulloinkin jäi, kun välttämättömimmät tarpeet oli ostettu, pantiin säästöön »tarpeen varalle». Toimeentulonsa oli silloin hyvä. Vaan talo, jonka alueella Ahon mökki oli, joutui rikkaan kauppiaan Ursinin omaksi ja silloin muuttui asia. Ahon piti tehdä enemmän päivätöitä ja maksaa vielä rahassakin vuokraa ja lisäksi antaa osa elostaan. Tämä kävi raskaaksi. Lehmänsä piti hänen myödä ja rahat menivät vuokraan; kaikki mikä oli säästössä tarpeen varalle, menivät nyt. Eihän vihdoin jaksanut maksaakaan ylen korkeata veroaan. Silloin uhkasi talonomistaja ajaa hänet pois mökiltään ja purkaa mökin ja täytti kuin täyttikin uhkauksensa. Se tapahtui sydäntalvella eräänä päivänä, jolloin Aho itse oli kaupungissa kaupustelemassa töitänsä. Vaimo itkien pakeni lapsineen ja vähine tavaroineen kylmää pakoon naapuritaloon. Vaan Aho iltapuoleen tultuaan kaupungista kun näki mökkinsä puretuksi, istui raunion ääressä hetkisen ja astui sitten metsään, jonne erään suuren kiven kupeelle asettui maata. Aamulla hän löydettiin kyllä elävänä sieltä, vaan jalkansa olivat pilalle paleltuneet, jotta ne piti sahata poikki paljon yli polvia. Kun näin jalkansa jo olivat haudassa, oleskeli vielä muu ruumiinsa maailmassa valmistelemassa juuri- ja pärevasuja elatukseksi itselleen. Vaimo silloin kankaitten kutomisella hankki tuloja itsensä ja poikansa hengen piteiksi. Näin he eleskelivät loisina eräässä talossa lähellä kaupunkia. Vaan kun Aho sitten kuoli, muutti leski kaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä kankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes vaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli kykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro »pistää länget kaulaansa». Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen äitiään ja itseään.