—Pyytäisin leipäpalasta, aloin rukoilevaisesti.
Hän loi pitkän katseen minuun ja kysyi vihdoin kenen sinä olet poika?
Selitin.
—Kerjuulla! lausui hän kummeksuen.—Kuinka sinä olet kerjuulla?
Enhän älynnyt tähän vastata mitään, pureksin vaan lakkiani. Vaan rouva otti minua kädestä ja vei sisälle saliin. Uudet sukat, saappaat, housut, takin, lakin itselleni ja paljon ruokaa kotia viedäkseni luettelivat nopeat ajatukseni minun nyt saavani!
—Tässä tuon teille, tyttäreni, serkkunne nähtäväksi, lausui rouva siellä oleville neideille. Muutamalle herralle, joka myös oli siellä, selitti hän kenen olin poika. Jos lie rouvan selitys pöyristyttänyt neitosten silmät, niin kasvatti se myöskin äsken syntynyttä toivoani, joka jo alkoi venyä tiesi kuinka pitkäksi. Sillä aikaa kun rouva puheli neitosten ja herran kanssa—puhettaan en kuullut—kuvailin mielessäni oikein makeanleivän päiviä. Loin silmäyksen jalkoihin, joissa varmaan kohta oli olevan uudet saappaat. Oho, likaa oli kulkeutunut jaloissani. Siirsin jalkojani, ja kaksi märkää sijaa jäi korealle matolle. Rouva lähestyi minua ja minä hymyilin jo hyvässä toivossa.
—Minkä tähden kulet sinä kerjuulla? kysyi hän jotenkin tuimalla äänellä.
Äyskis! Mitä vastata? Yhtä ja toista pyöri aivoissani, vaan en älynnyt, mistä alkaa.
—Katso, mitä likaa olet tuonut matolle! sanoi hän ja viittasi jalkoihini.
Minä sen jo tiesin, senpä tähden en katsonutkaan. Vaan silloin rouva painoi minua päästä ja lausui: tuossa!