Minä häpesin ja seisoin kuin vahinko loukossa.
—Sinä et saa kuleksia kerjuulla! Etkö ymmärrä, että se on synti ja suuri häpeä? jatkoi rouva yhä ankarammalla äänellä.
Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt.
Suupieleni alkoivat vetäytyä väärään—itku oli tulossa.
—Eikö äiti anna sinulle ruokaa, vai miksi sinä kerjäilet?
No, nyt olisin tiennyt, mitä sanoa, ja ehättämällä koetin ehättää selitystäni, vaan itku kerkesi kumminkin puhjeta ilmi ennen. Semmoisella voimalla se myrskysi, jotta tukeutti vastaukseni katkomalla kaikki sanat, joita koetin lausua, eikä puheestani tullut mitään selkoa. Huomasin, että mahdoton oli minun antaa ymmärrettävää selitystä, jonka vuoksi lakkasin turhasta ponnistelustani ja laskin itkun valloilleen.
—Kalle raukka! sanoi muuan neitosista pannessaan piparikakun käteeni.
Vaan oloni näitten sukulaisten luona tuntui ahdistavan tukalalta. Tuo rouva oli minusta kuin Syöjätär itse, mistä olin kuullut saduissa, joita talvi-iltoina lapsiparvessa juteltiin. Läksin itkien pois menemään. Rouva avasi oven keittiöön.
—Mene nyt kotia ja sano äidillesi, että hänen pitää hankkia ja antaa sinulle ruokaa, eikä panna kerjuulle, muutoin minä tulen…
Enempää en joutanut kuuntelemaan rouvan puhetta, sillä koira muristen lähestyi, jotta kiireimmän kautta pynttäsin ulos.
Tuntui nyt helpommalta hengittää ja itku oli laantumassa.