Ei ole pojalla surua ollut, ja huhhahei, ja surua ollut, tähän päivään asti, ja tähän päivään asti!
Se oli muuan pojanpahanen, joka lauloi loilotteli astua tehveltäessään katua vastaani. Puvustaan ja vakkasesta kainalossaan päättäen huomasin hänen olevan saman elinkeinon harjottajan kuin minäkin. Kerjäläiset tunsivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa kuulunut tämän elinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun »firmani» oli aivan tuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis uteliaisuutta. Hän pysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun itkevän, rupesi hän ennen muita tutkimisia kyselemään syitä itkuun. Vastausta ei saanut, vaan kun katsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä haikeuteni perusteet.
—Elä itke! Saat minulta aluksi, he!
Suuren palasen leipää pani hän vakkaseen.
—Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien sinua.
Lähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme »eripään poikia»: hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta. Tavallisesti »pään» poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan sattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä tunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle tavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen oli saanut.
On minulla sitten vielä kolme korppuakin täällä taskussa. Ne minä ostin viidellä pennillä, jonka sain muutamalta herralta, kun kävin hänen asiallaan apteekissa.
—Mistä sinulla nuo ovat? kysyin häneltä nappirihmaa, jossa oli tina-, luu- ja lasinappeja ja kaikki eri laatua.
—Ne minä olen voittanut seinärahalla ja potalla. Kotona minulla on kaksi vertaa enemmän kuin tässä ja vielä olisin saaliissakin monelta, kehuskeli hän. Mistä sinä olet tuon takin saanut? kysyi hän sitte minulta.
—Äitini on sen laittanut.