—Minä sain tämän takin muutamasta talosta, selitti hän omaansa, se on tämän kadun varrella.
—Sepä on hyvä takki.
—On tämä—ja melkein uudet housutkin sain sieltä, vaan niitä en pidä kuin suurina jnhlapäivinä.
—Isäsikö sinulla on saappaat? kysyin vuorostani.
—Ei nämä ole isäni, minun nämät ovat, vastasi hän katsellessaan jalkoihinsa.
—Ei suinketi niitä ole sinulle alkujaan tehty.
—Ei. Nämä ovat kuvernöörin vanhat saappaat. Enoni, joka on kuvernöörillä renkinä, oli saanut nämä, vaan kun ne olivat hänelle pienet, antoi hän ne minulle.
Kaksi paria jalosukuisia kenkiä kuleksi siis, tässä. Voi poloisia! Ennen kirkkaina ja kiiltävinä kävivät pitoloissa ja huveissa, jossa saivat ihailla loistoa, nähdä hekkumaa, iloa ja riemua, nyt olivat kiertelemässä mierontiellä, jossa näkivät alhaista väkeä, kurjuutta ja köyhyyttä.
—Siinäpä on ruotsi ruoalla, Venäjä verolla, tuumaili Antti kulkeissamme ohi muutaman eukon poikineen. Eukko istui muutaman portin luona havutakkansa päällä, vieressään pienoinen poikansa. Poika järsi leipäpalasta, eukko itse mätti suuhunsa helmastaan potaatinkuoria ja imeksi sillinpäitä. Toverini kiirehti kulkuaan ja vihdoin alkoi juosta suurine saappaineen ja rallatti juoksulleen tahdiksi:
Onpa rik rik rik onpa kai kai kai onpa rikkaita ja rikkaita.