Silläval val val sillä koi koi koi sillä valkoisella varsalla.
Antti oli huomannut muutaman toverinsa ja hänen luokseen kiiruhti hän tätä vauhtia.
—Oletko saanut paljonkin, Jaakko? kysyi hän luokse päästyään ja katsahti Jaakon vakkaseen.
—Enkä ole, vastasi Jaakko asettuessaan istumaan kauppapuodin portaille. Siihen istui Anttikin ja minä seurasin esimerkkiä. Siinä istui nyt meitä kolme Latsarusta—vaan ilman paisumia! Antilla, joka oli suurin meistä, oli pukunaan pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat, joihin, sekä takkiin että saappaisiin, olisi, kokoonsa nähden, mahtunut toinen Antin kokoinen mies. Sitä ylellisyyttä kerjäläisessäkin, kun pitää kaksi sen vertaa enemmän vaatetta yllään kuin tarvitseekaan!
Jaakon puku oli seuraava: jaloissaan vanhat kalossit, harmajat sarkahousut, joissa oli paikka paikassa kiinni, takkia hänellä ei ollut, vaan sen sijassa oli sininen pohjavaatepusero, jossa toista hihaa ei ollut kuin kyynärpäätä myöten, toista kyllä pituudeltaan enemmän, vaan ainevaraltaan lie ollut yhtä verran, sillä suuria reikiä ja palkeenkieliä oli se täynnänsä; päässä oli koppahattu, jonka päälaessa oli suuri aukko, mistä hiustupsu pörrötti kuin mikähän töyhtö. Minun puvussani oli silmiin pistävintä kenkäni.
—Voi sinun hattuasi, Jaakko, kun on reikä laessa! nauroi Antti.
—Ei se tee mitään, yksi kolo ei komeassa haittaa? oli Jaakon vastaus.
—Mitä ne nuo kalossit sinulla jaloissasi merkitsee? Samahan olisi kuin olisit avojaloin!
—No, komeutta kissalla korvat! Etkö sitä tiedä?
—Ja reikiä pusero täynnä!