HILMA. Minä siitä olin iloinen. Sillä siitä huomasin, että sinä minusta pidät. Tässä on kukkarosi.
NEITSY JANNE (hämmästyneenä). Täällähän on paksu tukku rahoja?
HILMA. Ne olivat siellä.
NEITSY JANNE (antaa kukkaron takaisin). Ne eivät ole minun.
HILMA. Siellä oli myöskin tämä sormus, jonka Sihvonen oli minulta ryöstänyt. Tämä on sinulle. Isävainajani tahdon mukaan se on muistoksi koko perheen puolesta, jonka sinä silloin kovana aikana pelastit nälkäkuolemasta.
NEITSY JANNE. En minä ole koskaan ajatellut sitä niin suureksi asiaksi, mutta minusta on ollut hauska muistella sitä aikaa.
HILMA. Se oli autuuden aikaa. Monta kertaa tuskan vedet silmiini kiertyivät, kun minua aneluretkillämme paleli ja kun sinä kadulla lumella hieroit paleltuvia käsiäni tahi poskiani, mutta sydän oli tulvillaan iloa. Se oli ihanaa aikaa. Oli paljon niin suuria ja ihmeellisiä tapauksia kuin saduissa. Jos minulle sanottaisiin, että minulla on ainoastaan yksi päivä enää elettävänä, mutta saan valita elämästäni minkä päivän hyvänsä sellaisena kuin olen sen elänyt, niin valitsisin jonkun tuollaisen pahimmista pakkaspäivistä, jolloin kuljimme talosta taloon palaten kotiin onnellisina siitä ilosta, mikä siellä meidät ympäröi.
NEITSY JANNE. Mutta eteenpäin elävän mieli. Meillä on ilon ja onnen päiviä edessämmekin. Eikö niin?
HILMA. Jumala suokoon.
NEITSY JANNE. Jumala venettä viepi, miehen on mela kädessä. (Laulaa:)