(Puhuu.) Nyt ei enää vastannutkaan? (Laulaa.)
Nyt on mun mielestäni kaikk' ilo puuttunut,
Kun kallein ystäväni on mulle suuttunut.
HILMA (on viimeisen säkeistön aikana lähestynyt Neitsy Jannen selän taakse ja laulun loputtua panee kätensä hänen silmilleen, matkii rumpua). Sutiputi, sutiputi sukkaan kenkään, aamulla varhain vaatetta selkään, torille, torille rumpu se käski, merelle, merelle Janne kun läksi. (Päästää kätensä, nauraa.) Minkä vuoksi sinä meidän talon kohdalla rummutit niin hassusti: ensin hiljaa, sitten kovasti, sitten taas hyvin hiljaa ja taas kovasti?
NEITSY JANNE (iloisen hämmästyksen vallassa). Sinä et olekaan minulle vihassa?
HILMA. Olin minä hyvin pahoillani, kun sinä et minua kutsunut pariksesi lähtiäisiisi. Mutta eihän minulla ollut mitään oikeutta olla sinulle vihassa.
NEITSY JANNE. Silloin minun syntini on kahta kauheampi.
HILMA. Selitä toki, että ymmärrän suuttua ja sitten antaa anteeksi.
(Istuutuu arkulle.)
NEITSY JANNE. Hilma, minä sinua rakastan.
HILMA. Ja siitäkö minun pitäisi olla vihassa? Sinähän vaadit tavattomia!
NEITSY JANNE. Mutta minähän sinua eilen siellä tanssiaisissa loukkasin pahoin: muistolahjasi toin sinulle takaisin ja sillä tavoin.