VARJAKKA (nolona). Hommaamaan niitä meidän kihlajaisiamme.
EEVA (nauraen). Meidän kihlajaisia ja me täällä? (Hilmalle leikillisesti.) Ne ovat niitä miesten hommia: jättävät perunat pois vellistä! (Varjakalle.) Lähdetään toki mekin, että saamme olla mukana. (Rientää Varjakan kanssa oikealle etualalle.)
HILMA (yksin, lukee arkun kannesta). Janne Poikonen. Siinähän on Jannen arkku. Kai hän sitten pian tulee. (Silmää vasemmalle.) Tuolla jo tuleekin. Minnekähän minä menisin piiloon? (Menee suojakatokseen.)
NEITSY JANNE (tulee vasemmalta, katsellen ympärilleen). Eihän täällä ole ketään, vaikka näytti kuin täällä olisi liikuttu. (Katsoo oikealle etualalla.) Tuollapa meneekin. Kapteeni Varjakka ja joku neito. Onkohan meidän kapteenilla morsian? (Huokaa.) En saanut tavata Hilmaa. (Menee istumaan arkkunsa kannelle ja laulaa.)
(HILMA yhtyy lauluun kahden ensimäisen säkeistön aikana.)
Ja meitä oli kaksi, poika ja neitonen,
Kun taipui rakkahaksi luontomme iloinen.
(Puhuu ihmetellen) Tässäpä omituisesti kaikuu. Noista makasiineista kai se vastaa. (Laulaa)
Jo piennä ollessani tuon tulin kokemaan,
Ett' hälle rinnassani syän sykki nopeaan.
(Puhuu) Jopa kaikuu ihmeen kauniisti! (Laulaa)
Ah voi, mun tyhmyyttäni; se sai sen aikahan:
Vieroitin ystäväni kauniin ja rakkahan.