EEVA. Aivan oikeaa friiailua.—Juuri kun minä laskeuduin kirkon portaita, kulki hän mammansa ja sisarensa kanssa katuviertä ohi. Mutta kun ensimäisestä kadunkulmasta käännyin, huomasin kapteenin tulevan jälessäni. Ja aina kun poikkesin toiselle kadulle, poikkesi hänkin. Luulin, että hänellä on matka tänne Pasanterin luo pestausasioissa. Pisti päähäni tehdä tarpeeton mutka, hän seurasi kuin varjo. Ja niin me sitten kuljimme jonkun aikaa mutkitellen jos miten.
ANNA. Minne hän sinusta lopuksi jäi?
EEVA. Parhialan talon nurkkaan seisomaan ja odottamaan minua.
ANNA. Sinä eksytit hänet?
EEVA. Niin. Laskeakseni hänet ohitseni pistäysin Elviiraa tapaamaan. Mutta teillä ei ollut ketään kotona. Minulle ei muu neuvoksi kuin puikkelehtia palosolia myöten tänne.
ANNA. Ai ai, Eeva! Hän on sinuun rakastunut.
ELVIIRA. Rakastunut! Kyllä kai rikkaan komesrootin poika saa minkä herrastytön tahansa.
ANNA. Miksei, mutta jospa hän ei huoli. Hänen mammansa ei pidä herrastytöistä lainkaan. Sen olen kuullut hänen omasta suustaan viime talvena, kun olin siellä neulomassa.
ELVIIRA. Mitä hän sanoi?
ANNA. Huonolla suomenkielelläänkin hän osasi panna pataluhaksi jokaisen, josta tuli kysymys. Ja ylisummaan hän sanoi: Kaikki herskapityttö tämä kaupungis olla kalppeas ja vetteläs ku yks eipaistettu kringuli.