Katri paneusi maata keulateljolle ja sinne kellistyi Erkkikin Katrin viereen.
Jussi oli viilettämässä. Purjeen liepeen alta silmäsi hän matkan suuntaa ja loi väliin katseen teljolla makaavaan Erkkiin ja Katriin. Hän muisti miten he, Katri ja hän, kerran pieninä paitaressuina marjaan mennessä eksyivät. Kauan kuleksittuaan ja väsyttyään istahtivat muutaman suuren kiven juurelle. Katri itki ja itki hänkin, ja siihen molemmat nukahtivat ja vierekkäin he nukkuivat kun etsijät löysivät.
»Yhden talon asukkaita noista tulee, kun metsäkin heidät tuolleen kätkee», Katrin, isä sanoi.
Ja niinhän ne myötäänsä hokivat muutkin, että kyllä se Jussi tuon
Katrin vielä naipi… Paljonhan sitä yhdessä västättiinkin…
Jussi hommasi tupakkia piippuun ja lauleskeli itsekseen hiljaista hyräilyä.
Vene kiiti nopeaan. Tikkalanniemi oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä. Jälessäpäin olivat Vuokatti ja Naapurinvaara. Lähellä ne yhä näyttivät olevan, vaan niille oli laskeutunut sinertävä harso. Edessäpäin siintävät saaret ja niemekkeet taas selvenivät selvenemistään. Ne saavutettiin, sivuutettiin ja jäivät jälelle. Siellä ne sitten taas siintivät jälessä tahi kokonaan katosivat näkyvistä.—
Jussi lauleli perässä yksinäisyyttään, köyhyyttään, toivotonta rakkauttaan.
Keulateljolla makasivat Erkki ja Katri.
Erkki oli olevinaan jo Oulussa. Tervahoville hän laski. Tuuli oli vastainen, vaan purjeessa sitä laskettiin ja hän viiletti.— Toppilansalmen poikki tervahovin yläpuolelle oli kiinnitetty vahva köysi ja sen alapuolella oli pystyssä olevia tukkeja, joitten nenissä tukkilaisia seisoi. Jussi käski kääntää venettä, vaan se ei kääntynyt. »Laske purje!»—Hän laski, vaan se nousi jälleen itsestään… »Veneesi särkyy!» huusivat tukkilaiset, vaan herrat, joita oli salmen möljät mustanaan, nauroivat täyttä kurkkua ja kimakimmin nauroi sen porvarin puukhollari, jolle he tervojaan veivät. Tulla puksutti höyrykin ja laski kohti Erkin venettä ja vihelsi. Erkkiä pelotti, jotta hiki päästä valui. Katri tarttui häntä kaulaan ja hän tarttui Katria vyötäryksiin…
Katri oli olevinaan tukkilautalla.—Suuri purje nostettiin ja kun se oli nostettu, huusivat tukkilaiset: »ankkurin vei!» ja kohta lähti lautta menemään kovaa vauhtia. Erkki viiletti. Se komea poika seisoi kelalla. Hänellä oli hirveän punaiset saapasvarret. Oikean käden pikkusormi oli sormuksia täynnä ja korvissa kimalteli kultanastat. »Elä laske», tiuskasi Erkille se komea poika, vaan Katrille hän nauroi. Erkki ei saanut pysähtymään. Lautta töykkäsi saareen ja tukit alkoivat hajota. Komea poika hyppäsi kelalta, Katria pelotti ja hän jo oli putoomassa tukilta. Hän tarttui komeaa poikaa kaulaan ja se tarttui häntä vyötäryksiin…