»Taisinpa laskea liian likeltä tuota saarta», tuumaili Jussi; »siinä pistää matala niemeke tänne selälle väki pitkälle. Ehkä siitä tällä vedellä vielä pääs… jopahan lempsatti kurnasi!»
Vene karahti matalaan, vaan ei tarttunut kuitenkaan. Jysähtihän vain siksi, jotta Erkki ja Katri heräsivät.
»Eihän—sitä—vielä—olla…» hätäili Erkki ja silmäili ympärilleen. Niin, ei sitä vielä oltu Oulussa, eikä näkynyt mitään köyttä, tukkilaisia, herroja, puukhollaria eikä höyryä puksuttamassa, eikä ollut mitään hätää.
»Aurinko niin helteisesti paahtanut, että hiki oikein noussut», virkkoi
Erkki ja pyyhki hihalla hikeä otsastaan.
Katrikin kavahtaessaan töllisteli. Selkesi hänellekin, ettei hän ollutkaan missään tukkilautalla, vaan Erkin veneessä, eikä se ollut mikään tukkilainen, jota hän kaulasta puristi—(hyi, kaikkea häntä näkee!)—vaan hänen oma Erkkinsä.
Kaikki hyvin siis.
»Eikö sitä jo olla kohta Petäisen niskassa?» arveli Erkki, haukoteltuaan kylliksi ja selvittyään unesta.
»Eihän tästä pitkältä ole enää, mikä lie parin tunnin matka», vastasi Jussi ja katsoi kelloansa.—»Nyt on jo kaksikymmentä minuuttia yhdeksättä.»
»Eipä ehditty Kajaaniin tälle vuorokaudelle. Se ei lähde laskumies enää koskille», arveli Erkki.
»Eihän se yöllä. Vaan ei meitä hidasta sen enempää jos ollaankin yötä Petäisen niskassa», arveli Jussi. »Aamulla ehditään hyvästi Kajaaniin siihen kun kanavista pääsee.»