Petäisen kosken niskasta ei ollutkaan pitkälti taivalta Kajaaniin: pari lyhyttä kosken korvaa ja virtavettä jonkun verran, pari virstaa ehkä yleensä.
»On kulettu hyvästi tämän päivän osalle», arveli Erkki, päästessä Petäisen niskaan, jonne muitakin lasteja oli pysähtynyt. »Sattui tuommoinen hyvä purjetuuli.»
»Meidän onnella», virkkoi Katri.
»Ainahan se väliin onnensiipi raapasee oulumiestäkin!» arveli Jussi.—
Paljon oli kerääntynyt veneitä aamuun Petäisen niskaan, kymmenkunta venettä. Työtä oli laskumiehelle. Vaan säästi se hänen vaivojaan, kun oli semmoisia, jotka uskalsivat jälestä laskea.
Kun ensimäistä venettä lähdettiin laskemaan, teki Jussilla kovasti mieli lähteä jälestä. Vaan eipä viitsinyt Erkille esittää. Jos Erkki olisi sanonut, että laskehan Jussi, niin kyllähän sitten.
Eihän sitä nyt jären kumma olisi toisen jälessä laskea tuommoisia koskia, onhan noita pahempiakin laskettu… Tietäähän tuon, miten näissä on laskettava. Petäisessä on pahin paikka ensimäinen korva, jonka muuan kivi tekee lähellä rantasiltaa. Siinä pitäisi varoa sitä kiveä ja samalla, ettei pääsisi hylkäämään selkä-aalloille. Kuurnassa pitää laskea enemmän vasenta puolta, saaren puolta, siellä siinä se valtavesi kulkee. Sipisen virtaan tullessa pitäisi karttaa karia, joka on vasemmalla. Antaa mennä vain virranselkää ja siinä vähän varoo, ettei niemen niskaan kanna—liekö tuo kovin paha siihen kantamaankaan. Sittenhän sitä ei olisi enää muuta kuin kanavan suussa. Siinä pitää varoa, ettei Koivukoskeen ala niellä ja ettei kiville sorru rannan puolella.
»Olisihan tuo soma laskea kerran nääkin kosket», ajatteli lopuksi
Jussi, istuessaan törmällä ja katsellessaan koskelle.
»Mistä se tää mies on?» kysyi joku Jussilta, seisahduttuaan hänen luokseen.
»Olenpahan Kuhmosta.—Mistä sinä olet?» kysyi Jussi takaisin.