Kusti meni heti ja vetäsi poskeensa ryypyn katkeamatta. »Kiitoksia» tuli ihan vääristymättömästä suusta. Eikä Kusti puhallellut, suutaan pyyhiskellyt eikä mutruillut.
»Tulkaapa tekin ottamaan.»
»Johan sitä nyt kaikille oulumiehille…» arveli Jussi, vaan otti kuitenkin.
»Eihän sitä toki kaikille vielä tule», arvelivat Oulusta palaajat, ja kun olivat itse ryypyn ottaneet, panivat tulpan pullolle ja rupesivat syömään.
Vaan mies toisensa jälkeen nousi istualleen ja siitä vänkäysi seisovalle jalalle. Joku alkoi heti puuhailla tupakaksi, ja virkkuluontoinen mies jos oikein sattui ja puhelias, tarttui heti muitten puheeseen. Mutta toinen kun oli päässyt seisaalleen, kulki penkin luo, vääntäysi istumaan ja haukotteli ja venytteli surkean näköisenä.
Oli sitä syönti-aikana puhelemistakin. Nuo rohkeat Oulusta palaajat ne antoivat aihetta. Kyseltiin tulijoilta, ja ihmeteltiin ja ihmeteltiin. Sitten ruvettiin kertomaan eräistä, jotka niinikään olivat jumalattomassa ilmassa uskaltaneet liikkeelle. Kuta muinaisemmassa ajassa tapaus kerrottiin tapahtuneeksi, sitä uljaampi se oli. Jokainen suu, joka tapauksen oli kertonut, oli siihen lisännyt kaunistukseksi ja niin se kasvoi ja varttui, jotta nykyaikana tapahtuneeksi se olisi liian komea ja suuri. Jokainen kuitenkin uskoi, sillä olihan se mahdollista entiseen aikaan.
Muuan melalahtelainen kertoi Antinlahdessakin olleen tässä takavuosina isännän, joka oli ollut mainittava oulussakävijä. Julman vankka mies ja sydämetön. Itse oli aina laskenut Oulujoen kosket…
Paljonhan niitä on nytkin, jotka laskevat itse kaikki kosket— kiantalaiset, hurjat, joka mies…
Kyllähän niitä on. Semmoiset, jotka ikänsä ja aikansa rymyävät koskivesillä, nehän ne kyllä. Mutta järvikulussa se samainen isäntä oli ollut mato. Kun vain lie ollut purjetuuli, niin hän kuului laskeneen, tuuli sitten kuin kovasti tahansa. Sitä kummaa ei kuulu nähdyn, jotta hän olisi tuulen takana ollessa sääpitoa pitänyt. Päänsä vaan aina oli kuitenkin pelastanut eikä äyrin vahinkoakaan koskaan saanut. Yhden kerran oli omaan rantaan pääsemäisillään tuuli tupsauttanut veneen kumoon. Mutta ei sattunut hänellä silloin olemaan suoloja eikä jauhoja. Sukka, johon oli sitonut potaatin siemenet, mitkä oli Oulusta saanut, painui järven pohjaan, mutta sukeltamalla saatiin sekin ylös.—Niin hän aina vain laski ja onnella laskikin.
»Onhan ne entiseen aikaan olleet uljaita, uljaampia kuin nykyajan kansa, ja lie heillä ollut omia konstejaankin», arveli joku.