»En tiedä, se meidän papin poikahan se haasteli tuota erään kerran.»
»Minkätähden se ei saattaisi olla totta, erehtyyhän ne herratkin sen verran», arveltiin yleiseen.—
»Kuka se niin rikas?» kysyi kovalla äänellä joku, joka oli ottanut osaa keskusteluun potaatin viljelyksestä, mutta puuttui nyt muuhun puheeseen, jota oli kuunnellut toisella korvalla.
»Meidän entinen herrastuomari.»
»On meidänkin pitäjässä muuan rikas, ja onkin oikein uhma rikas», arveli joku kiantalainen.
»Niin, Jörön ukko», jatkoi toinen kiantalainen. »Sillä niitä on rahoja. Eipä hänellä muuta ole työnäkään kuin muutella niitä kuopasta kuoppaan.»
»Kuopassako hän niitä pitelee?»
»Kuopissahan ne vanhat miehet niitä pitelevät, petäjikössä puitten juurilla ja kivien alla. Sitten niitä muuttelevat aina uusiin kuoppiin, jottei keksittäisi heidän kätköjään. Näin minä kerran kun se Jörön ukko tuli metsästä ja kantoi rahojaan kotia. Oli vanha saapasrähjä, joka oli hänellä täynnä rahoja. Siinä oli homehtunutta hopeaa kosolta. Kuinka monta saappaan täyttä liekään hänellä.»
»Mistä hän niin oli koonnut?»
»En tiedä mistä hän lie keräillyt. Silloin entiseen aikaan terva oli korkeissa hinnoissa ja silloin nuo kuuluu eloakin kuletelleen myötäväksi, niin lie sen aikuisia saaliita.»