eipä olis tarvinnut sen pojan syntyä, joka rakkahimman ystävän minulta valtasi.
»Näkyvät jo tulevan», virkkoi hän pirtissä vanhalle isännälle, joka taaskin oli Raamatussa käsinä.
Jussi kävi pöydän taakse ja otti seinältä puikosta kellonsa. Se oli »pintelikello». Hän katseli sitä sisästä ja päältä. Kauan aikaa oli hän halunnut silinterikelloa. Oulussahan nyt sopisi vaihtaa. Kun hän pani kellonsa takaisin puikkoon seinälle, arveli hän itsekseen:
»Etköhän siinä viimeistä yötäsi nappase! Oulusta palattua pannaan siihen silinteri riksuttamaan.»
Ovi aukeni ja pirttiin töpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä, mytty kainalossa. Se oli Katri Haverinen Partalan talosta, järven selän takaa, Erkin morsian.
»Hyvää iltaa!» toivotti Katri.
»Jumala antakoon!»
Vanha isäntä painoi kirjan kiinni ja nosti sen nurkkaan hyllylle, vaskipuitteiset silmälasinsa pani hän naulaan akkunan keskipuuhun ja kävi pistämään kättä Katrille.
»Mitä kuuluu?» kysyi isäntä.
Eipä se Katri mitään liikoja tiennyt.