»Käy istumaan, Katri», kehoitti Erkki.
Katri kävi pistämään kättä Jussillekin.
»Terve! Mitä kuuluu?» kysyi Jussikin.
»Eipä mitään liikoja.»
Aamulla ani varhain olivat oulumiehet lähdön puuhassa, isompia puuhia eihän niitä enää ollutkaan, sillä kaikki oli jo valmiiksi hankittu. Eipä muuta enää kuin eväät, purje, kirves, vitsakimppu, rompsi ja sauvomet veneeseen, niin ala työntyä matkalle.
Matkalaiset pistivät kättä isännälle ja lausuivat jäähyväiset, isäntä toivotti onnea matkalle ja tervennä palaamaan. Veneesen käytiin, Erkki perään viilettäjäksi ja kun oli saatu vene käännetyksi matkan mukaan, asettuivat Katri ja Jussi keulaan soutomiehiksi.
Niin sitä nyt lähdettiin matkalle. Milloin ollaan perillä, milloin taaskin kotona ja minkälaisten vaiheitten perästä? Eihän sitä vielä tiedä. Tyhjänpäiväistä olisi ruveta sitä ajattelemaankaan. Hyvästi jos sattuu, niin eihän siinä paljo aikaa mene, koko matkalla kaksi viikkoa täältä Ontoselän ranteilta. Vaan jos huonosti sattuu, niin menee siinä kolmekin viikkoa ja vieläkin enemmän.—
Aurinko nousi juuri. Sen punertava laita näkyi metsän yli järven takaa. Koko järven selkä oli rasvatyven. Ilmassa ei tuntunut vähintäkään tuulen henkeä. Linnut olivat alkaneet viserryksensä, joka vilkastui vilkastumistaan.
Veneessä työskenneltiin äänettöminä, ei luotuista sanaa vaihdettu.
Erkki viiletti ja huopasi. Hänestä tuntui niin somalta Ouluun lähtiessään. Kun Katri oli hänen mukanaan, sentähdenhän se Erkistä tuntui niin oudolta ja mukavalta. Hän vilkasi aina pikimältään matkan suuntaa ja sitten katseli Katria.