Kerran oli Katri jo käynyt Oulussa ja silloin isänsä kanssa. Somalta hänestä oli silloinkin tuntunut ja mukavalta, vaan ei sentään niinkuin nyt, Erkin kanssa lähtiessään. Hymyhuulin hän soutaa liputteli siellä keulassa.
Jussi souteli Katrin vieressä ja tähysteli taivaalle tuulen kynsiä. Hän päätti niistä, että siitä vielä purkautuu tuulemaan ja perintakaista tuuleekin. Joskus hän silmäsi heiluvaa kellon häntää liivillänsä. Silloin hän ajatteli, että tullessa se silinteri taskussa riksuttelee.
Soutaa liputeltu oli jo melkoinen taival. Aurinko oli jo kohonnut korkealle ja Jussin kello alotti kuudetta tuntia. Järvi oli yhä tyynenä eikä tuulen henkeä tuntunut ilmassa.
Mutta jopahan, kun oli vielä soudettu eräitä virstoja, alkoi tuulenhenki käydä. Väretäpliä ilmestyi siellä täällä yli ulapan edessäkin päin. Niistä näkyi, että tuulenhenki oli takaa. Väretäplät laajenivat ja lisääntyivät ja pian ei ollut järven tyvenestä pinnasta jälellä kuin pitkiä kielekkeitä saarten ja nienten nenissä. Jussi katsasteli vielä. Mutta kun tuuli alkoi yhä viretä, heitti hän aironsa Katrille ja rupesi purjeen laitantaan.
»Sata saarta Ontosessa, tuhat nientä Lentuassa, sanotaan. Mutta eiköhän nuo Ontosen saaret ja niemet lähde jäämään!» tuumaili Jussi, kun näki tuulen yhä virkeneväksi.
»Taitaa ruveta ravakastikin tuulemaan», arveli Erkki.
»Hih! Tuulihan tuota ennen sulan veden aikana!» hihkasi Jussi, kun saatuaan purjeen laitetuksi vihuripuuska pullisti purjetta ja tempasi venettä kiitämään.
»No, antaapa hänen nyt pyyhkiä!» lausui Erkki lakaten huopaamasta.
Katrikin heitti soutamasta, pani röijyn päälleen, huivin päähänsä ja katsoa tiirotti purjeen liepeen alatse, että mitä siellä Erkki hommaa. Erkki käski Jussia viilettämään, jotta hän pääsisi Katrin kanssa syömään.
Erkki ja Katri söivät siellä keulassa ja olo yksissä eväissä tuntui heistä niin mukavalta.