»Kun olisi purjetuulta koko matkan ja vielä palatessakin», arveli Katri puheen aluksi.
»Eihän sitä sitten olisi muuta kuin lekittää», tuumaili Erkki siihen.
»Tässä kun viime kesänä», puuttui Jussi puheeseen, »vietiin tervoja, niin läksi meidän matkaan Vaalasta muuan ylioppilas, vai maisteri mikähän lie ollut—valkea lakki tuolla oli ja tähti otsassa. Sillä oli kertoa maailman ihmeitä kosolta ja jos jonkinlaisia. Niinpä hän kertoi, että merillä—siellä Amerikan äärillä—tuulee toisissa kohdin yhänne päin, ihan ijankaikkisesti, ja toisessa kohdin taas vastapäin. Ihan yhtä pohkaa vain kuuluu tuulla tuhuuttavan. Soma olisi kun Luoja olisi luonut tännekin mokoman mallin, jotta toista puolta jokea ja järveä tuulisi toisaanne päin ja toista taas toisaanne päin.»
»Olisihan se tervamiehen mieleen», arveli Erkki, »Mutta jokohan siellä
Amerikassakaan silleen puhaltelee.»
»Ka, mitä lie, mutta niin se valkolakki tarinoi. Johan minäkin epäilin hänelle, että mahtaakohan, mutta hän ihan tolkussa vakuutti. Ja kuulin minä pappilan maisterinkin kerran samaa selittävän rengeille.»
»No, se pappilan maisteri se oli aika mestari kertomaan semmoisia kummia, ettei ne mahdu järkimiehen päähän.—Pidähän Jussi vähän ylemmä. Anna mennä tuosta tukkilautan päitse,—tukkilautan ja saaren välistä. Silleen.—Se pappilan maisteri kerrankin tarinoi, että tämä maailma lentää neljä penikulmaa sekunnissa.»
»Kovinhan se sitten menikin mahdottomiin koko maisteri puheissaan», arveli Jussi.
»Johan se päätäkin huimaisi semmoinen kiiätys», tuumaili Katrikin.
»Menisihän täällä maailmassa pyllylleen kaikki semmoisessa hujakassa», arveli Erkki. »Pian taitaisi pappilan pytinkikin järveen solahtaa.»
»Tuiskonenhan siinä pian mahtaisi tulla», aprikoi Jussikin.