Niin siinä kuvailtiin seurauksia maan kulusta ja tehtiin vastaväitteitä muihinkin pappilan maisterin ihmejutteloihin.
»No menehän Jussi syömään, minä viiletän sen aikaa», arveli Erkki.
»Siinä on pullossa viinaa, kun halunnet ottaa ruokaryypyn.»
»Ankkurin vei!» kuului tukkilaisten huuto.
»Mutta eiköhän olisi parasta laskea päivän puolitse saarta?» kysyi Jussi. »Minä luulen, että kun ne saavat tuon varpin kelatuksi, niin soutavat uuden saareen, petäjään. Silloin ei enää päästä saaren ja lautan välistä. Ne näkyvät pyrkivän saaren suojaan tuulelta.
»Kyllä me kerkiämme siihen heidän ohitsensa.» Erkki viiletti vain samaa suuntaa ja katseli tukkilautalla tukkilaisten puuhaa.
Katrikin siirtyi perään Erkin luo. Hänkin katseli lautalle. Siellä miehet liikkuivat mikä missäkin puuhassa. Jotkut kiersivät kelaa, toiset selvittelivät köysiä, äskeiset ankkurinviejät soutelivat takaisin lautalle. Soman näköistä se oli heidän toimensa.
Siitä ei ollut kovin iso aika, kun tukkilaiset lauttoineen olivat kulkeneet Partalan ohitse. Olivatpa käyneet talossakin voin ja särpimen haussa. Aika velikultia ne olivat. Ilvehtivät ja nauroivat tyttärille. Muuan niistä oli ollut pulska ja reipas poika Katrinkin mielestä. Vaan ei ollut talollinen, niinkuin Erkki; loismies, mikä lie ollut… Semmoiselle ei kannata mennä … eikähän niihin tukkilaisiin ole luottamista… Erkkiin saa luottaa.
»Jopahan soutavat köyttä saareen», tuumaili Jussi.
Vene oli jo sillä välimatkalla, jotta tuuli ei olisi enää vetänyt kiertämään lauttaa ja vielä vähemmän saarta päivän puolitse. Erkki ei tiennyt mitä tehdä. Viiletti kuitenkin yhä samaa suuntaa.
»Elä tänne laske!» huudettiin lautalta.