Astuttiin nyt höyrylaivarantaan ja Erkki antoi Katrille kaksikymmentä penniä, joilla hän pääsi pienessä höyryveneessä Toppilansalmeen ja sieltä takaisin. Itse hän ei raahtinut lähteä, ja tuumi: »Saahan tuota ajaa huomenna kun pitää mennä räkyyseen.» Katri läksi yksinään ja Erkki odotti sen aikaa,—tuntikauden—rannassa. Ja kun Katri tuli lystinajosta, lähdettiin kortteeripaikkaan. Kallistuivat molemmat pirtin penkille aikansa kuluksi vähän nukahtaakseen. Pian Erkki nukkuikin, vaan Katri ei saanut unta, hänestä tuntui niin somalta siellä vasemman käden nimettömässä, niin somalta jotta vähän väliin sitä piti katsoa, että mikä siellä, tahi että olihan se ainakin sormus. Juuri katseli Katri sormusta sisäpuolelta, että monenko karaatin, kun rupesi soitto kuulumaan kartanolta. Katri läksi katsomaan ja kuulemaan. Ja kun hän meni portaille, niin se soittajaherra nosti lakkia, jotta hän ajatteli että pitäisikö sitä mennä pistämään kättä. Vaan eipä nuo porvarin piiatkaan menneet … seisoivat vain. Ja se herra soitti, oikein koreata väänsi. Vähän väliin nosti lakkiaan Katrille ja nauroi. Viimein kun oli vähän aikaa soittanut läksi pois. Vaan ei hennonnut Katri siihen heittää, läksi jälestä, kun näki muitakin menevän. Ja kartanosta kartanoon seurasi Katri.
Jussi oli kuleksinut katuloita huvikseen, suotta aikojaan. Aina hän ajatteli, että nyt se Katrin sormessa sormus kiiltää. Pysähtyi hän kellosepän ikkunan eteen ja katseli kelloja, mutta ajatuksissaan näki hän Katrin ja sormuksen hänen vasemman kätensä nimettömässä.
»Hei, prastui, koppasivai.»
Jussi katsoi, kuka se oli. Kusti.
»Kelloja katselet?—Vaan kuule, täällä olisi minulla vähän lilliä.—
Tulehan tänne», tuumi Kusti ja meni edellä portin taakse.
»Tämmöistä ainetta ei ole ryypännyt muut kuin minä ja yksi kuppari
Helsingissä ja sinä nyt!» kehui Kusti pullonsa sisustaa.
»Mitä se on sitten?»
»Maista vielä—anna mennä, ei se tapa—. Ryyppää vielä—! Kun ei niin ei.—Lähdetäänpä nyt katsomaan missä se torni on, se horisontti— muistathan, josta puheltiin.»
»Joo.»
»No lähdetään.»