»Tuohan tässä elämöipi», sanoivat eukot ja osottivat Jussia. »Sehän tässä huutaa ja laulaa.»
»Vaan enhän minä sillä laula, että heleä on ääni, vaan tuotahan minä laulelen tuon henttuni ikävääni…»
lauloi Jussi istuessaan.
»Mikä mies sinä olet?» kysyi poliisi Jussilta.
»Minä olen kuningas Herodes.—Jos sinä olet yksi herra ja yksi kuningas murjaanin maalta, niin lankee minun eteeni polvillesi ja rukoile minua», lausueli Jussi, yhä istua nyköttäen pää rintaa vasten.
»Vai niin!» sanoi poliisi. »Viedäänpä kuningas Herodes palatsiinsa.»
Poliisi tarttui Jussia harteisiin ja kohotti seisalleen.
»Pois moukat taikinasta, sanoi Riitu russakoita!» lausui Jussi, karisti poliisin harteistaan, läksi astua hoipertelemaan, huudellen Kustia. Vaan Kusti oli löytänyt kinttunsa, nähdessään poliisin tulevan, ja niin jäi Jussi yksin. Poliisi oli puhaltanut pilliinsä ja koetti uudelleen tarttua Jussiin kiinni.
»Mene matkaasi … en huoli sinusta…» sopersi Jussi ja astua hynttäili, hoipaten puolelta toiselle katuvierellä ja toisinaan sortui keskikadullekin, väliin riensi juoksujalassa eteenpäin, väliin ei päässyt askeltakaan. Niin hän horjuvasti teki taivaltaan, pää notkotti rintaa vasten. Ja puheli hän Katrista ja sormuksesta, silinteristä ja kaikesta sekaisin, nauroi väliin, väliin itki.
Poliisi kuleksi jälessä ja vasta kun toinen tuli, uskalsi käydä käsiksi. Käsikynkkään tarttuivat he Jussia ja alkoivat kulettaa retuuttaa häntä »rauhan satamaan».
Jussi puheli: »Kuulkaa—Kusti … vaan kuka se on toinen?»