»Matti», vastasi poliisi.
—»Matti… Partalan Matti… Kuulehan Matti, että jos—minä—olenkin— köyhä ja kurja—niin olisin minä elättänyt Katrin…»
Samassa kulki Katri vastaan posetiivin jälessä. Hän pysähtyi katsomaan kun Jussia vietiin ja ihmetteli että minne sitä vietiin, vaan sitten hän läksi taas juosta hilkkasemaan posetiivin jälkeen kohti narikkaa.
Jussi yhä kertoili poliiseille Katrista ja itsestään, kulkea retuuttaessaan heidän käsikynkässään.
»Isäni kun kuoli, niin jäin minä ihan yksin—äitini oli jo aikoja kuollut—ja talo vietiin maineen mantuineen—minä tulin syöttöpojaksi Partalaan ja olin sitten renkinä, vaan olenko minä silti huonompi?» Jussi oli ääneti vähän aikaa ja virkkoi taas tointuneella äänellä: »Kehno itkua vääntää, vaan mies se tupakan panee!» ja sitten hän rupesi iloissaan laulamaan:
»Kun sinä lienet yksinäinen niinkuin linnunpoika…»
»So, puita veräjään!» virkkoi toinen poliisi ja painoi kätensä Jussin suulle. Mutta silloinpa Jussi tempasi itsensä irti poliiseista ja katsella tuijotti heihin vihaisesti. Tekivät poliisit ryntäyksen saadakseen kiinni hänet, vaan huiskautti Jussi käsiään ja pois karisivat järjestyksen valvojat ja apua rupesivat viheltämään. Samassa ilmestyi Liisa Jussin viereen ja kysyi poliiseilta, mihin he häntä veivät.
»Kortteeriin se herra viedään», arvelivat poliisit.
»Tässähän sen kortteeri on», viittasi Liisa Pärpuumia. »Lähde pois kortteeriisi», virkkoi Liisa Jussille ja otti häntä kädestä kiinni. Yhdessä lähtivät he astumaan, Liisa puhellen lempeästi, mutta Jussi astui äänetönnä ja allapäin.
»Odota hetkinen», huusi Liisa muutamalle aliupseerille, joka oli hänen kumppalinaan ja jäi puhelemaan hämmästyneitten poliisein kanssa. »Minä tulen kohta», lisäsi hän ja katosi Jussin kanssa Pärpuumin portista.