»Laitin hänet nukkumaan ja otin rahakukkaronkin talteeni. Ei tiedä kuka sattuu pistäytymään pirttiin, kun ei ole ketään siellä. Erkkikin oli lähtenyt kaupungille», lausueli Liisa, palattuaan toverinsa luo.
»Minnekäpäin sitä nyt lähdetään?» kysyi aliupseeri.
»Lähdetään narikkarantaan katsomaan eikö isä jo olisi tullut Toppilan salmesta, johan sen lastin pitäisi olla purettuna», virkkoi Liisa.
Niin läksivät astumaan kohti narikkaa ja lähemmäksi tullessaan kuulivat sieltä posetiivin soittoa.
Siellä se posetiivi nyt soi ja siellä Katrikin seisoi lähellä ja kuunteli hartaasti, jotta tuskinpa hän muisti enää sormusta sormessaan. Tunsipa hän kovan nykäyksen röijynsä liepeessä. Hän katsoi, että kuka se nyhtää.
»Terve!» ja Katri tuipasi Liisalle kättä, ja kysyi että milloin se
Liisa oli tullut.
»Tänä päivänä», vastasi Liisa. »Isä on vielä Toppilan salmessa, lastia purkamassa.—Pärpuumissa majatalomme.»
»Sotaherra tuossa», kuiskasi Katri ja viittasi aliupseeria, eikä hän ollut joutanut kuuntelemaan Liisan puhetta.
Liisa selitti, että se on heidän pitäjän poikia.
»No, tunteeko se sinut?» kysyi Katri ihmeissään, niin ihmeissään, jotta posetiivi kaikkine kummineen unehtui häneltä.