»Kun on naapurista ihan, niin eikö tuntisi—tuttavahan toki», arveli
Liisa ja olisi hänellä vielä ollut lisää, vaan mitäpä hänestä.
»Eipä tuolla näy rannassa isääsi», virkkoi aliupseeri Liisalle.
Sekös ihmetytti Katria, että se sotaherra puhui. Eihän se nyt kumma ole, jotta ihminen puhuu, vaan tuntui se niin somalta Katrista, kun se upseeri haasteli.
»Lähdetään kävelemään», sanoi aliupseeri Liisalle.
Katrista tuntui niin somalta kun se sotaherra niin sanoessaan pani kätensä Liisan olkapäälle ja sitten pani kätensä selkänsä taakse, jossa toinenkin oli. Somasti se kultanauha paistoi hihansuissa ja kaulustassa, somalta se näytti. Katri kuiskasi Liisalle: »ei suinkaan se ole Sotkamosta?» Ihmetytti se niin Katria.
»Tule!» nykäsi Liisa Katria, lähtiessään kävelemään.
Astuivat he nyt kolmikannassa, aliupseeri ja Liisa puhellen, Katri ihmetellen. Ja kun Liisa oikein makeasti nauroi puhellessaan ja tarttui sotaherraa käsivarteen ja katsoi silmiin nauraen ja sotaherra taas Liisaa hymyillen, niin silloin se hytkäytti Katrin sydäntä, se tuntui niin somalta, jotta se vasta tuntui.
He suuntasivat kulkunsa Heinätorille, missä oli karuselli. Jo etäälle
kuului posetiivin ja rummun ääni. Alkoi Katri kysellä, jotta mikä se.
Aliupseeri selitti mistä soitto kuului. Ja kuta lähemmäksi tulivat
Heinätoria, sitä suuremmaksi paisui Katrin uteliaisuus.
Soitto kuului jo selvästi, kimakasti piukui posetiivi ja poukahteli kumiseva rumpu. Väkeä seisoi yhdessä koossa ja heidän keskellään pyöri vaatekattoinen karuselli.
Lähestyivät he sitä, aliupseeri ja Liisa puhellen keskenään, Katri töllistellen loppumattomasti ja suu kolmantena silmänä. Vaan kun he tulivat ihan äärelle seisomaan, katseli Katri aivan kuin suurinta kummaa. Ihmisiä mennä vilisti ympäri mikä istuen reessä, mikä hevosen selässä, mikä jalopeuran, kiiti ympäri vilisten vain ja kova soitto kävi, ja somaa se oli Katrista, oikein ihmettä.