Kusti katseli ja kuunteli ja virkkoi viimein: »hyvä kello». Näytti sitten omaansa lausuessaan: »tämä on vain pintelikello, mutta tarkka, niin tarkka, että ennen se aurinko erehtyy.» Ja sitten Kusti selitti, että se oli pahanpäiväinen silinteri, jolla hän oli tään vaihtanut ja saanut hyvät välit.
Hoijakka oli pysähtynyt, Liisa ja Katri tulleet alas.
»Kiitoksia, Heikki!» lausui Liisa nauraen ja rupesi nyplimään aliupseerin vyösolkea.
Katri ajatteli myös kiittää, vaan eipä ilennyt, kainostutti niin häntä se aliupseeri. Pitihän sitä kuitenkin kiittää, kun Liisakin kiitti, vaan kun se niin ujostutti. Silmäsi ja silmäsi Katri aliupseeria ja aliupseeri katsoi häntä. Viimein niiasi Katri ja lausui: »kiitoksia!» ja kääntyi heti toisaalle katsomaan.
Lähdettiin kävelemään taas, Heikki ja Liisa puhellen ja nauraen keskenään, Katri muistellen hoijakassa-ajoaan. Tulipa sotamiehiä vastaan. Katri nyt katsoi ja odotti, että mitenkä nyt. Sotamiehet nostivat kätensä lakkiin ja kulkivat sivu, aliupseeri hipasutti kädellään lakkiaan. Se oli Katrista somaa. Vaan vähän matkaa käveltyä asteli toinen sotaherra vastaan. Sillä ei ollut samanlainen puku kuin tällä, vaan sotaherraksi päätti Katri itse mielessään senkin. Heikki pysähtyi ja nosti kätensä lakin reunaan.
»Hyvää päivää, Korhonen!»
»Jumala antakoon, herra eversti!»
»Ovatko nämät molemmat teidän morsiamianne!» kysyi eversti naurusuin.
»Ei, herra eversti», vastasi Heikki, vaan Liisa hieman punastui ja
Katri purskahti ääneen nauramaan ja peitti huivin nurkalla suutaan.
»No, jompikumpi kai niistä on?» kysyi eversti.