»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi tavata häntä!»
Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle:
»Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä on.»
Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet juoksivat ominvaltoinsa.
Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen sitten peläten.
Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten?
Mitä on tämä elämä?
XIV
Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.
Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä. Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta vaate.