»Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä, päinvastoin.»
»Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?»
»Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.»
Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:
»Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan sitten.»
»Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.»
»Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi kuin tuomiotaan odottaen.
»Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi: »Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.»
Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:
»Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.»