»Siis totta!»
Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:
»Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja, kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan. Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina. Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut, olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi, tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.»
»Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä vastaan.
»Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja hän itki ilosta.»
»Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!»
Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.
»Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan lähteäkseen.
Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.
»Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!
Katso minuun! Katso!»