Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:
»Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen ja maisteri Holma.»
Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.
Esteri seisoi syrjässä.
Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.
Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!
Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä oli ihanampi!
Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti
Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.
»Herra Holma, tämä on jenkkaa.»
»Niin, jenkkaa.»