Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu kalmanvärisessä kuutamossa.
Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti, astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:
»Mene!»
Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!
Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.
Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu kuin hän!
Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.
Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään? Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät…? Niissä täytyy olla se katse! Se ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!
Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi toiselle.
Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse katseensa!