Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.
»Kuka se on?»
»Esteri—ryökkynä!» kuului vastaus.
»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?»
Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja humalainen!
Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla mökkinsä edustalla.
Esteri värisi että hampaat kalisivat.
»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään.
Menen kotia, kun päivä valkenee.»
»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on koti?»
Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin olleen hänen äitinsä.