Kaikki on mennyttä. Kaikki!
Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään viikon päästä.
»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.»
Jumala on taivaassa, sanoisi Katri.
»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.»
Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.
»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.
Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä itkuntyönnähdyksiä.
»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.»
»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti
Esteri.