Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä, silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa. Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään. Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.
Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään, ryhti kuin ruhtinattarella.
Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien. Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin suinkin!
»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia.
Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä! Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.
Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.
Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri:
»Minä en ymmärrä sitä Katria!»
»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että
Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.
»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan
Juholle.