»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!»
Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja paljonkos se maksaa matka Ruotsiin!
Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:
»Haeta Esteri tänne.»
Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello 11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja lähti.
»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua.
He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä, vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen forstmestari ja raivoisa myrsky.
Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin syliinsä sulkeakseen hänet.
Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti.
»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä ole syytä painaa päätämme alas».