Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.
»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan kuin jonkun uuden opin olisi huomannut.
Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.
Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.
»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari.
Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä sitten olisivat olleetkin.
»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?»
Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi pitkään.
»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?»
Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari hypähti seisomaan.