Hänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran kuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta pienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut suostuvainen.
»Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon pirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian tehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!»
Esteri nauroi kirkkaasti.
»Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!»
Hän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen vaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta.
»Entäs nyt, Esteri?» sanoi hän itselleen.
Forstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri herää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin Esteri kantamalla.
Uudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli konsulinna Holmalta.
»Voi rakkaat ihmiset», lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. »Te sanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten alaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen lakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste', entisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia maailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.»
Forstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän kirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän istumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella: